Avainsana-arkisto: Leena Peltonen

Kunniavieraspuhe Finnconissa Tampereella 21.7. 2012

EMÄVALEITA

Tapana on että Finnconin kunniavieras puhuu tai häntä haastatellaan, ja niin paljastuvat häpeälliset menneisyyden teot, olivat ne sitten kirjallisia tai muita temmellyksiä. Rillumavuosieni sato on kuitenkin niin karmeaa, ettei sitä yksikertaisesti voi kenellekään paljastaa. Luojan kiitos nykyistä ihmeellistä interwebbiä ei ollut vielä keksitty, ja köyhillä fandomin jäsenillä ei ollut juurikaan kameroita.  Kyllä – siitä on niin kauan että kännyköitä ei ollut, siis ei myöskään kännykkäkameroita.

Jotakin menneisyyden salaisuuksia voin kuitenkin paljastaa, asioita jotka eivät ole yleisessä tiedossa. Synnyin Juvalla vuonna 1960 – näin minulle kerrottiin. Jo varhain oivalsin, että perheemme oli jollakin lailla outo. Lukuisten seikkojen vakuuttamana olen alkanut ymmärtää, että joko minä olen, tai sitten sisareni on löytölapsi. Olen tässä kuvassa keskellä, vajaan vuoden ikäisenä. Kuvassa oikealla on sisareni. Vertaamalla meitä kahta voitte varmaan havaita, että olemme aivan eri puusta veistettyjä. Vasemmalla istuu äitimme, jota katson palvovasti.

Oikealta siskoni Anne, minä ja äitimme.

Vastoin kaikkia yleisesti esitettyjä tietoja en ole korkeasti koulutettu: tätä kuvaa lähemmäksi en ole ylioppilaslakkia päässyt. Sen sijaan olen hankkinut kesäisen LADA-lippiksen.

Kymmenvuotiaana lainalakki päässä.

Siirryin tuosta lapsuusvaiheesta suoraan epäkypsään äitiyteen, ja niin vain huomasin saapuneeni naisten maailmaan. Kuten kuvasta käy ilmi, kyseessä oli maatushka-perhe.

Perhettä suuremmasta pienempään: Sirkka, Emmi, minä, Pilvikki, Ulla-Maija, Ulla, Senja ja Maija.

Naisten maailmassa sain touhuta niin kauan kuin hiukseni pysyivät kiharassa. Kun lakkasin ottamasta permanenttia, alkoi lähipiiriin sukeutua poikia. Se oli hämmentävää, mutta aivan yhtä fantastistisen ihanaa. Vasemmassa kuvassa kummityttöni Selma, oikeassa lapsenlapseni Touko ja Niko. Huomatkaa hiukset.

Kiharat hiukset ja kummityttöni Selma.

Suorat hiukset: Touko ja Niko.

Muutos tarkoitti myös aivan uudenlaisen, poikain estetiikan haltuunottoa. Tässä on vanhimman lapsenlapseni Nikon

Nuolen osoittamassa kohdassa Hämähäkkimies taistelee Zeppeliinihirviöitä vastaan.

taiteellinen näkemys Hämähäkkimiehen ankarasta taistosta Zeppeliiniroistoja vastaan.

Taustallani oli siis talonmieskoulutus ja kuorma-autokortti, mutta kokeilin myös rakennusalaa ja ravintola-alaa. Kirjastoauton kuljettajaksi en päässyt heti ensimmäisellä kerralla, vaikka oli sekä kirjastovirkailijan tutkinto että kuorma-autokortti enkä edes kaatanut sitä autoa ja sitäpaitsi se oli yläpainoinen.  Tunsin jotain olennaista puuttuvan elämästäni. Ajelehdin, etsin merkitystä elämälleni.

Rakennuksilla.

Prahassa tekemässä vallankumousta tai sitten myöhemmin.

Päätin siis mennä yliopistoon, tavoitteenani maisterintutkinto kirjallisuudessa. Nuolen osoittamassa suunnassa siintää gradu.

Kuten näette, nuoli ja gradukin olivat hukassa.

Yliopistolla törmäsin eräänä päivänä julisteeseen, jonka houkuttamana löysin itseni Jyväskylän Science Fiction -seuran tapaamisessa.

Frank.

Sen ravisuttava vaikutus elämääni tulee havaittavaksi vertaamalla tätä ja edellistä, nuorten maisteriskokelaksen kuvaa. 42 oli portti toiseen maailmaan.

42nd street to fantastic.

Jouduin alttiiksi myös ulkomaalaisille scifistisille vaikutteille. Harhailin ympäri maailmaa fantastisen tuoksua seuraten. Esimerkiksi Bergenissä tutustuin brittiläiseen Martin Hoareen, Kööpenhaminassa tapasin Harry Harrisonin joka ei ymmärtänyt, että joku voi olla Teräsrotta-fani, Bostonissa kosiskelimme Virpi Flyktmanin kanssa Richard Stallmania Jyväskylän Kesään. Riiassa kävimme muiden kanssa hakemassa ensimmäisen Euroconin Turkuun – vai oliko se sittenkin Jyväskylään haettu Baltcon – en muista. Cheryl Morganin jälkeen mikään ei ollut kuin ennen…

Cheryl Morgan, ICFA, Florida and Finnish Vodka.

Kohtaloni oli sinetöity. Löysin itseni kerta toisensa jälkeen erilaisista huonolaatuisista julkaisuista ja kaiken kukkuraksi kyseenalaiset valokuvani alkoivat levitä internetissä ja jopa julisteissa varoittavana esimerkkinä.

Mug shot. Helsinki.

FIKTIOTA

Kaikkina näinä vuosina minulla on kuitenkin ollut tavoitteita. Unelmia. Toiveita. Olen seurannut johtotähtiä, joista yhdestä haluan puhua täällä. Puhun eräästä henkilöstä, jonka pitkään luulin olevan fantasiaolento. Aluksi vain havaitsin näköpiirini rajamailla nopeita liikahduksia, tai oli kuin voimakas aura olisi saapunut huoneeseen. Joskus noihin ääniin ja kuviin liittyi hämmentäviä oivalluksen hetkiä ja voimakasta, ylimaallisen herkullista tuoksua, ikään kuin suurten juhlaillallisten keittiöstä. Kun lopulta nämä tunkeutuivat tietoiseen tajuntaani, ja aloin seurata tarkkaan tuota henkilöä, tajusin että nuo aistimukset johtuivat siitä, että hänen lähellään tapahtui aikasiirtymiä, ja hyppyjä kulttuurista toiseen. Hän oli rakentanut oman irreaaliansa. Hänen ympärillään näkyi gorilloja, lohikäärmeitä, metsäsikoja ja muita kaupunkiympäristössä epätavallisia eläimiä. Hän itse muutti jatkuvasti muotoaan.

Salaperäinen nainen ja liskomies…

Havaitsin myös että hänen kanssaan oli yleensä pieni vaaleanpunainen mies, KK-niin kuin jotkut sanoivat nyökytellen tietävästi.

Noihin aikoihin matkustin kerran Madeiralle, jossa saaren keskipisteessä on pieni kylä. Siellä, kirjaston ja kylän kapakan välissä oli pieni kappeli, josta löysin kortin. Se oli asetettu alttarille, ja sen edessä oli pieni kimppu sinisiä kukkia. Kortin taakse oli kirjoitettu pelkästään sanat: ”Kiitos. Kiitos. Kiitos.” Kyseessä oli selvästi sama nainen, ja hänen sylissään oli tuo pieni olento, KK. Katsoin ympärilleni, ja kun kukaan ei huomannut, sujautin kortin laukkuuni.

Madonna ja herra KK.

Palattuani kotiin näytin kortin ystävälleni, joka nyökytteli ja sanoi että tiesi kenestä oli kyse. ”Noita” hän sanoi, mutta ei paljastanut enempää, vaan hymyili selvästi lumottuna.

Päättelin, ettei ollut mitenkään mahdollista että kyseessä oli sama nainen, vaan kokonainen joukko naisia, jotka esiintyivät samalla nimellä. Tai sitten kyseessä oli jokin yliluonnollinen olento, joka pystyi olemaan kaikkialla samanaikaisesti. Myös hänen luonteensa tuntui olevan häilyväinen, rakastettava ja teräväkielinen, lumoava ja torjuva.

Oli mitä oli, hän oli kaikkialla ensimmäinen tai ensimmäisten joukossa, tosin puettuna, menossa sinne missä kukaan ei vielä koskaan ollut käynyt.

Hungarocon

ja hän sai mukaansa sekä ihmiset että eläimet.

Suloelukka ja salaperäinen nainen…

Tässä vaiheessa olin saanut kuulla hänen nimensä: Leena Peltonen, tamperelainen scifi-aktivisti. Ihan oikea ihminen. Löysin myös muutamia virallisia dokumentteja jotka todistivat hänen olemassaolonsa.

FAKTAA

Minulle Leenasta tuli keskeinen henkilö fandomissa. Hän kutsui ujon nuoren naisen porukoihin, kannusti, tuki ja esitteli ihmisille, tarjosi yösijan ja loputtoman määrän apua mitä erilaisimpiin asioihin. Tunteeni oli sama kuin Tero Ykspetäjällä: ”Aikakone oli suosikki-zineni 80-luvulla, ja kun olin ensimmäistä kertaa Viikinsaaressa vuonna 89, oli aika makeaa bongata ”SE Leena Peltonen” (tuttu Aikakoneen ja Tähtivaeltajan con-raporteista) KusKusin (samoin) kanssa saaressa”.

Ruoka oli Leenan intohimo, ja se liittyi saumattomasti hänen loputtomaan vieraanvaraisuuteensa. Johanna Vainikainen-Uusitalo kertoi: ” Tampereen sf-tapahtumien jälkeen Leenan kaksion lattia oli joskus eteistä myöten täynnä nukkujia, kaikille oli aina tilaa ja ällistyttävästi kaikille riitti myös sapuskaa. Leena oli loistava kokki– kun ekan kerran yövyin Leenalla, tarjolla oli mulle täysin uusi ruokalaji – uunissa tehty perunasoselaatikko jossa oli pekonirullia tms. Jälkiruoka saattoi olla Mahnalan Markon käsialaa, tytisevä kirkkaanvihreä hyytelö. Ruusun terälehtiä oli joskus salaatissa ja mitä kaikkea yllättävää milloinkin. Chilisuklaakakku on erityisesti jäänyt mieleen. Säilöntää, marjastusta ja sienestystä Leena käsittääkseni harrasti kuin kunnon metsästäjä-keräilijä ainakin. Ja kun minä majoitin opiskelijakämpässäni porukkaa, olikohan se yhteistyökokous vai Star Trek -tapahtuma vai sekä että, Leena toi tullessaan valtavan määrän ruokaa.”

Tapani Ronni muisteli, että ”Leenan aamiaiset olivat legendaarisia. Yhtenä ikimuistoisena aamuna syötiin kaviaaria.” Ahosen Markoon jäivät lähtemättömät muistot, ja hän on tuonut Leenan ruokakulttuurin Jyväskylään: ”Leenan rakasti ihmisten kestitsemistä. Käytän itsekin toisinaan yhä Leenalta oppimaani mottoa ”vain amatöörit maistelevat”. Muistan ainakin ruokabileet teemalla Asterix ja Maailman ympäri kahdeksassa ruokalajissa. Hyvää oli, jos tuo ei ollut sanomattakin selvää.”

Rantalaihon Liisa yhtyy kuoroon: ” Selvimmin muistan sen kun Leena kutsui Johannan (Sinisalo) ja  Eijan (Elo) ja minut päivälliselle maailmanympärimatkalle. (Silloin hän asui vielä Sammonkadun yksiössä rotan kanssa.) En muista kaikkia pysähdyspaikkoja, mutta niitä oli useita, oli Euroopassa ja oli Aasiassa, kai parikin (Amerikasta en ole varma) ja joka paikkaan liittyi jokin teksti, jokin ruokalaji ja jokin pikkuesine jonka sai muistoksi.  Kokonaisuudesta oli pitkä menu-rulla, ikään kuin pergamentti.

Ruoka näkyy yhä myös Aikakoneen alta löytyvien Leenan kotisivujen artikkeleissa, Niiden ensimmäiset 14 nimekettä ovat seuraavat:

Raaka-Arska, Tesoman Hurtta

Ansioluettelo

Rottakronikat 1

Rottien Valhalla

Rottakronikat 2

Syömään!

Taas syömään,

Aina vain syömään
Joko nyt taas syömään!?!
Ei teidän voi enää olla nälkä,

Ruokalista

Ulkomaille syömään

Näin galaksi keittää

Keskimaan Impi Vaarassa

(ihan oikeasti, katso vaikka http://www.aikakone.org/leena/index.htm)
Itse yhdistän Leenan erityisesti vuoteen 1991, jolloin näin hänen esiintymisensä Helsingin Finnconissa ja osallistuin päiväkseltään Johanna Sinisalon ja Leenan pitämälle herkulliselle ja tehokkaalle STK:n kirjoittajakurssille Keski-Suomen kirjailijatalolla. Se oli myös vuosi jolloin Leena sai Kosmoskynä-palkinnon, joka on ” Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n jakama kunnianosoitus, joka myönnetään henkilölle tai yhteisölle, jonka on katsottu ansiokkaasti edistäneen kotimaista tieteiskirjallisuutta. Palkinto on luonteeltaan elämäntyöpalkinto eikä sitä myönnetä vähäisistä ansioista, vaan nimenomaan merkittävästä, suomalaisen sf/f:n aseman parantamiseksi tehdystä elämäntyöstä”.

Kosmoskynä korvan takana.

Koko nuori polvi ymmärsi hyvän päälle, silloin kun Leenaa pääsi kuulemaan. Pasi Karppanen muisteli kuulleensa Leenasta ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun alussa asuessaan vielä Karkkilassa vajaa parikymppisenä. Radioteatteri teki harvakseltaan pitkiä ”scifi-iltoja” ja eräässä niistä haastateltiin Aikakoneen tehotrioa (Elo-Peltonen-Sinisalo). Historiankerääjille huomioksi: ohjelma saattaa löytyä Pasilta c-kasetilta jostain.

Pasi muistelee, kuinka hän näki Leenan Jyväskylässä, Keski-Suomen kirjailijatalolla, istumassa muiden ”aikalaistensa” kanssa takapihan parvekkeen oven tuntumassa. Puhumaan meno oli aivan liian suuren kynnyksen takana. Lopulta hän löysi liudan nuoremman polven scifistejä, joiden kanssa hengaili loppuillan. Pasin kertomat tuntemukset ovat kovin minulle tuttuja. Kunnioituksen värinä ja kurkun äkillinen kuivuminen scifin ”suuria” kohdatessa oli tavallista. Noviisituntemusten tavoittaminen sujuu yhä hyvin helposti. Itse upotin usein nenäni syvälle tuoppiin ujouden vallassa.

Myös Pasi oli lähettänyt Aikakoneeseen ensimmäisiä proosayritelmiään, joista raapaleita sitten päätyikin lehteen. Odoteltuaan vähän hän keräsi rohkeutensa ja soitti kysyäkseen niiden kohtaloa.  Jutut olivat hirveää kuraa, Pasi väittää, ja hän sanoo että ilman Leenan positiivisia sanoja puhelimessa ja lehdessä hän ei välttämättä olisi jatkanut kirjoittamista, päätynyt STk:hon ja fandomiin muutenkin, perustanut Kosmista Colosseumia ja ollut myötävaikuttamassa Novan ja myöhemmin Noviisin syntyyn.

Myös Tero Ykspetäjä lähetti joskus kahdeksankymmentäluvun loppupuolella
Aikakoneeseen tarjolle novellin: ”sain Leenalta erinomaisen asiantuntevan ja kannustavan palautteen, jossa analysoitiin ongelmakohtia ja annettiin hyviä neuvoja sen suhteen, mitä novelli tarvitsi ollakseen julkaisukelpoinen”.

Voin vakuuttaa, että kumpikaan näistä ei ole se nuori mies, joka lähetti lehteen muutaman liuskan kuraa ja kertoi olevansa valmis ottamaan kirjoituspalkkionsa luonnossa Leenalta.  Jotenkin jäin siihen vaikutelmaan että kyseinen novelli ei koskaan ilmestynyt.

Kirjailijatalon kurssilla vuonna 1991 oli muiden muassa edellä mainittu Ahosen Marko: ”Leenaan olin yhteydessä ensimmäisen kerran joskus vuonna Miami Vice. Lähetin Aikakoneeseen novellin, koska olin tyhmä, naiivi ja innokas. Leena soitti siitä kahden päivän päästä ja kertoi julkaisevansa tarinan. Oli oikein ystävällinen ja kehui kovasti. Ihmettelin tätä. En tiennyt osaavani kirjoittaa, kunhan kokeilin. Se oli hyvin innostava ja ilahduttava puhelu. Olen nykyään työhönsä tyytyväinen ammattikirjoittaja osittain Leenan ansiosta, vaikka en kirjailija olekaan.”

Kirjoittajakurssi Keski-Suomen kirjailijatalolla 1991, vetäjänä Leena Peltonen ja Johanna Sinisalo, edessä polvillaan.

Johanna Vainikainen-Uusitalo varmaan tiivisti suomalaisen fandomin kirjoittajien, toimittajien ja kääntäjien kokemukset täsmällisimmin: ” Leena oli kerta kaikkiaan briljantti kriitikko, editori ja suomentaja”

Pasin sanat jakavat monet kun hän sanoo: ”Toivon, että olen omalla tavallani voinut olla siirtämässä Leenan minulle osoittamaa ystävällisyyttä ja perintöä eteenpäin ” Hän halusi lopettaa muistelunsa Leenasta Doctor Whosta peräisin olevaan sitaattiin:
”The way I see it, every life is a pile of good things and bad things. The good things don’t always soften the bad things. But vice-versa, the bad things don’t necessarily spoil the good things and make them unimportant.”  Sitaatti on jaksosta Vincent and the Doctor.

Leena nautti muutenkin toisten muistamisesta ja lahjojen antamisesta eikä säästellyt vaivojaan. Kun Sinisalo täytti 40 vuotta, Leena kokosi pienen kimpan jolla hankittiin naiselle, jolla oli jo kaikkea, nimikko-sinikuusi tamperelaiseen puistoon. Sen lisäksi hän kirjaili omin kätösin seinätauluksi kelpaavan kortin. Hänen vieraanvaraisuutensa tuli jopa joidenkin ihmisten uniin, kuten P. A. Mannisella:

Uniaika, P. A. Manninen.

Johanna Vainikainen-Uusitalo kertoo, että käsityöt olivat tekstien lisäksi toinen tapa, jolla Leena päästi luovuutensa valloilleen. Kus-Kus -pehmoeläin oli itse asiassa sateenkaarikorvainen rottareppu. Se sai vaatevaraston, kaikkea mitä kuvitella saattaa: Star Trek -asu, jussipaita, unkarilainen kirjopusero, vampyyriasu. Naamiaisiin Leena panosti myös tosissaan. Muistorikkain on tietysti -91 Finnconin Watchmen-ryhmä jonka asuista suurin osa oli lähtöisin Leenan käsistä.

Watchmen, Helsinki, Finnconin naamiaiset. Vasemmalta näkysivvä Leepan Peltonen, Johanna Sinisalo, Johanna Vainikainen, Petri Hiltunen, Markku Uusitalo, Vesa Lehtinen.

Leenalla oli asennetta, jonka Marko sai kuvattua hyvin: ”Leena oli yksi älykkäimmistä ja sivistyneimmistä tuntemistani ihmistä. Siteerasi kännipäissään yhtä hyvin Shakespearea alkuperäiskielellä kuin Carl Barks -suomennoksiakin. Tiesi kaiken kirjallisuudesta, eikä suinkaan pelkästään scifistä. Mahtava yleistieto. Taisin vähän kadehtia, vaikka yleensä en kadehtimista harrasta.

Leenalla oli ongelmansa. Hänen kanssaan ei kannattanut riitaantua. Leena oli lojaali ystävilleen ja muisti erinomaisesti vihamiehensä. Hän ei suuremmin noteerannut tyhmiä ja sivistymättömiä ihmisiä, joskaan ei heitä ainakaan minun läsnä ollessani päin naamaa haukkunutkaan. Riitelyssä hän ei harrastanut toisen posken kääntämistä.

Usein Leena kertoi kesken illanvieton siitä, miten hänen isänsä mielestä lasta ei tarvitse kouluttaa, koska hän sattuu olemaan tyttö. Tytöt eivät ole mitään, pojat ovat. Markon mukaan tämä tuntui todella satuttaneen Leenaa ja jääneen mieleen.”

Itse ajattelen, että Leenan ja hänen ystäviensä kanssa 1990-luvun taitteessa käydyn taiston takia naisilla on nykyään fandomissa niin kivaa. Muiden ajatteleminen näkyi myös muilla tavoin: Johanna Vainikainen-Uusitalo muistaa ”ne mielettömät lahjapaketit, joita aloin saada häneltä kun odotin esikoista. Omin käsin neulottuja ihanuuksia — kirpparilöytöjä, kuivattuja mustia torvisieniä, viskimarmeladia, tietenkin niitä kuuluisia valkosipulikurkkuja. Pöllökoristeinen villahaalari on ollut jo monella lapsella, samoin ihania pikkumekkoja olen lainannut eteenpäin, osan niistä ja villatakeista ja -sukista lahjoittanutkin. Leenan vanhoja nukenvaatteita ja -astioita, koruja, ilmeisesti heräteostoksina hankittuja askartelu- ja käsityötarvikkeita – helmiä, kimallejauheita, kiiltokuvia… Joskus Leena tunnusti selittäneensä mun tytöistäni postissa yms ihan kuin ne olisivat hänen oikeita lapsenlapsiaan. Mutta käsittääkseni lapsia joita hän muisti oli muitakin, vähän vanhempia sukulaisten tai vanhojen ystävien poikia ja sit Ahosen Markon tyttö ainakin.”

Suosittelen tänään klo 14 julkistettavan käännöskirjallisuuspalkinnonkin näkökulmasta tutustumaan Leenan materiaalisimpaan perintöön: hänen käännöksiinsä. Itselleni tärkeimmät ovat olleet Lisa Tuttlen toimittama Sielusi hipiä -novellikokoelma sekä Robert Holdstockin romaanit.

Suomennokset.

Ne kaikki liittyvät lämpimiin muistoihin Leenan merkittävästä osuudesta Jyväskylän Kesän scifi-, fantasia- ja kauhuseminaarien tekemisessä. Ilman tamperelaista Leena Peltosta, luulen minä, Jyväskylän Science fiction -seura ei olisi päässyt niin hienoon alkuun tapahtumien tekemisessä ja lopulta saanut Finnconia Jyväskylään jo vuonna 1995. Unohtaa ei voi hänen päätoimittamiaan Aikakone-lehtiä.

Esitykseni otsikko oli ”Väärä kunniavieras”. Älkää sekuntiakaan ajatelko, etten nauttisi kunniavieraana olosta täysin palkein (tai no vähän vajavaisin). Päinvastoin. Tämä on säädyttömän kivaa. Tein väitöstutkimukseni suomalaisesta sf-fandomista, ja sen kautta ymmärrän jotain siitä, kuinka tämä ihmeellinen organismi on rakentunut. Kun minua pyydettiin kunniavieraaksi, pohdin omaa osallistumistani fandomin moninaisiin toimiin ja verkostoihin, motiivejani ja asioita jotka ovat minua kannustaneet kirjoittamisen, coninjärjestämisen, tutkimuksen ja yhdistystoiminnan puolella. Leena nousi esiin oitis muistoissani, ja koska olemme Tampereella, tuntui hyvin soveliaalta puhua naisesta, jonka osuus suomalaisen fandomin, tieteisfiktion ja fantasian, kääntämisen ja kirjoittamisen kehittymiseen oli kiistaton.

Leena Peltonen, Tampereelta 1951-2007

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized